99. Don't be sad because of people, they will all die

Oi tsiisus. Kirjoitin juuri äikän prosessikirjoitelman aiheesta "Kauhu kiehtoo". Eli miksi kauhu kiehtoo ihmisiä? Juu ei siinä kirjoittamisessa ei ollut ongelmaa ja helposti sain yli 500 sanaa, mutta mitäs mää sinne kirjotin? Aluksi selitin vähän kauhuelokuvista ja -kirjallisuudesta mut sit sen esseen lopussa käsittelin jo miten ihmisestä tulee sarjamurhaaja. Ai mitenniin oon kiinnostunu sosiopaateista, psykopaateista, sadisteista ja kaikesta muusta mikä aiheeseen ja sarjamurhaajiin liittyy.

Onneks tää viikko on mennyt nopeasti, vielä yks täys viikko lukiota ja sit koeviikko! Ja koska nössötutkinto mulla on kolme koetta koeviikolla, oho. Täytyy suuri ihme tapahtua jos matikasta läpi pääsen. Voi jumalauta! Ketään ei tajua yhtään mitään koko kirjasta eikä opettajasta. Tukiopetusta pyydetiin opiston päästä ja toivottavasti lähiaikoina saadaan jotakin apua, muuten ollaan kyllä ihan pulassa ton matikan kanssa.

Oikeastaan tällä hetkellä tuntuu että oon muutenkin hukassa mun elämän kanssa. Oon jo pidempään tässä miettinyt että mitä mää mun elämällä nyt oikeen meinaan. Oon unelmakoulussa josta ei tosin unelma-ammattiin valmistuta, koska eihän tää hevosala vaan ole kannattava. Kohta on eka vuos takana, kaks ja puol jäljellä. En oo ikinä suunnitellu elämääni kovin pitkälle ja aina oon eläny kuukausi, viikko ja päivä kerrallaan, meiningillä "kattellaa sitä sitten". Mut nyt ku tässä toi hhpk11 valmistu ja ne lähti kaikki omille teilleen, minne ikinä, niin aloin miettimään että mitä mää teen sitte ku valmistun? Ei mulla oikeestaan ole vieläkään mitään suunnitelmia tulevaisuudelle. Tavoitteena päästä kouluista läpi hyvillä arvosanoila ja KATTELLAAN SITÄ SITTEN. Tiedän ettei tolla asenteella pääse pitkälle mut tarviiko mun vielä stressata tulevasta?

Lapsilta kysytään jo pienenä, että mitä niistä tulee isona. En muista että mulla olisi ikinä ollut mitään palavaa intohimoa jotakin ammattia kohtaan, kai mää joskus vastasin jonkun ammatin, mutta jo ala-asteella vastasin aika usein "emmä tiiä" enkä tosissaan tiennyt. Ysillä kun piti päättää mihin kouluun hakea aloin ensimmäistä kertaa miettimään vakavissani mitä elämältäni haluan. Ja silti laitoin yhteishakuun vaan sillä perusteella että "no emmä tiiä, tää ny on ainut ala mikä kiinnostaa, kattellaa si ton koulun jälkee mitä elämälläni teen".  Hyvin hoidettu taas niin.. Kai mää täs kolmessa ja puolessa vuodessa aikuistun sen verran, että keksin jonku (väliaikasen) ratkasun elämälleni.

 

Tossa just yks viikonloppu istuin kotona aamupalalla äitin kanssa ja juteltiin vaa niitä näitä. Sit äiti on vaa sillee "miten susta on kasvanu jo noin iso?" sit naureskelin vaa että kylhä tässä alkaa 17 vuotta mittarissa olemaa, en mä enää mikää pikkulapsi ole. Mut ei äiti tarkottanukkaan sitä vaan: "eiku mä tarkotin että milloin susta on noin aikuinen tullu?" Siinä vaiheessa häkellyin vähän, oonks mä oikeesti aikuistunu niin paljon tässä ku melkein vuoden pois kotoa asunu? Mähä oon oikeesti viel ihan kakara, enkä lähelläkään aikuisikää! Senkin tässä viime vuosien aikana tajunnut että ei silloin 18 vuotiaana todellakaan oo aikuinen, se on vaan ikä kun saat ajokortin ja laillisesti alkoholia ja tupakkaa ostaa, ei muuta. Voi niitä lapsiparkoja jotka kovasti haluisivat olla aikuisempia kuin nyt ovat. Jos saisin päättää niin kyllä haluisin olla vielä vaahtosammuttimen kokoinen, ei ollut huolta mistään ja sai elää rentoa elämää. Mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin se lapsuuskin.

Eiköhän tässä nyt taas ollut tämän päivän kirjoitus urakat.. Huhhuh ei pitäis tehä tommosia äikän esseitä ku alkaa vaan miettimään kaikenlaista ja sit sitä tekstiä tulee. Nyt kiitos ja hei mää meen ettimään kirjan aiheesta "valhe" jotta saisin seuraavan äikän tehtävän tehtyä!